Slideshow 2


Adoptioprosessista kärsivällisyyttä




Taloprojektiin oli helppo uskaltaa lähteä, kun oli jo yksi valtavan haastava prosessi koettuna. Perheemme keskimmäinen lapsi adoptoitiin 1,5v. iässä meille Intiasta ja se prosessi oli kyllä melkoinen adoptioneuvonnasta hakumatkaan, vaikka lopulta aikataulullisesti menikin nopeassa tahdissa. Monenlaisia haasteita on matkan varrella ollut ja välillä sitä on itse havahtunut miettimään, olinko riittävän valmis tähän kaikkeen.

Adoptioäitinä kuulen usein: ”Teillä on siis kaksi omaa ja yksi adoptiolapsi.” Käsitteenä "oma lapsi" on varsin tunteita nostattava erityisesti adoptioperheiden keskuudessa. Tunteita nostattavaa on se, että ovathan adoptiolapset yhtälailla omia lapsia. Adoptioäitinä olen ehkä poikkeava, mutta tällaiset toteamukset eivät ole koskaan menneet tunteisiin. Kun on synnyttänyt lapsen ennen adoptiolasta, on ihan hurjan erilaista tulla äidiksi taaperoikäiselle lapselle. 
Ne vahvat äidin hormonit puuttuvat kokonaan ja se kaikki vain on niin valtavan erilaista. 

Silti lapsi tuntui ensihetkestä lähtien äärettömän rakkaalta eikä sitä hetken ainutlaatuisuutta voisi korvata mikään, kun lapsen sai ensimmäistä kertaa syliin. Adoptio- ja bioäitinä olen joutunut paljon työstämään monenlaisia tunteita. Ensinnäkin se, että kaksi lapsistani ovat saaneet turvallisen alun elämään syntymästään saakka. Olen kokenut surua siitä, ettemme päässeet meistä riippumattomista syistä hakemaan lastamme heti neljän kuukauden iässä vaan hän joutui odottamaan lastenkodissa 1,5v. ikäiseksi saakka. 

Meidän perheessä adoptiosta puhutaan avoimesti ja pidän siitä, että ihmiset kysyvät minulta tai meiltä vanhemmilta suoraan asioita. Ajattelen, että avoimuutemme on merkityksellistä myös lapsemme kannalta. On iso rikkaus, että juuret ovat toisessa maassa eikä sitä tarvitse koskaan salailla. Avoimuus ei tietenkään tarkoita, että kertoisin henkilökohtaisia asioita esimerkiksi lapsemme biologisista vanhemmista. 

Adoptioäitinä haluan nostaa niitä asioita, joita itse en osannut odotusvaiheessa huomioida. Lapsemme kokemus 1,5v. aikana lastenkodissa on jättänyt arvet, joita me perheessä parhaamme mukaan autamme korjaamaan. Vaikeina hetkinä olen pohtinut, että joku toinen osaisi paremmin tämän adoptioäitiyden. Yritän oppia armollisuutta äitinä olemiseen ja hyväksyä, että teen parhaani ja se riittää.

Kuva: Eveliina Mustonen

Kommentit

Suositut tekstit