Slideshow 2


10 suosituinta kysymystä minulta adoptioäitinä





Tässä kuussa tulee tasan seitsemän vuotta siitä, kun haettiin meidän lapsi Intiasta. A oli silloin puolitoistavuotias. Meillä kotona adoptiosta puhutaan avoimesti eikä haluta salailla meidän lapselta mitään häneen taustaansa liittyvää eikä meillä ole siihen mitään syytäkään. 

Monenlaisia pieniä ja vähän isompiakin haasteita on ollut ja on edelleen, mutta arki on tietyllä tavalla asettunut. On jotenkin ihanaa, kun ihmiset ovat kiinnostuneita adoptiosta ja kyselevät siitä aina paljon. Olen koonnut tähän kymmenen eniten minulta kysyttyä kysymystä ja vastauksiani niihin: 

1. Milloin tiesin, että haluaisin adoptoida lapsen? 

Jo ennen aikuisikää oli sellainen vahva tunne, että jonakin päivänä tulisin adoptioäidiksi.

2. Mitä puolisoni ajatteli toiveistani? 

En olisi voinut seurustella ihmisen kanssa, joka olisi täysin vastustanut ajatusta. Jo suhteemme alussa mietittiin yhdessä mahdollisuutta saada adoptiolapsi ulkomailta. 

3. Kuinka pitkään meidän adoptioprosessi kesti? 

Meidän prosessi oli lyhyt verrattuna moniin adoptioprosesseihin. Lyhyesti se meni näin: 

Syksy 2011: Aloitettiin adoptioneuvonta  
Kevät 2012: Saatiin adoptiolupa 
Kesä 2012: Hakemukset Intiaan 
Kevät 2013: Lapsitieto 
Kevät 2014: Hakumatka

4. Olisimmeko halunneet adoptoida ihan pienen vauvan? 

Meillähän oli hakupapereissa toiveena 0–2v. lapsi. Saimme lapsitiedon neljän kuukauden ikäisestä pienestä tyttövauvasta. Se tuntui täydelliseltä, koska meistä ei kumpikaan osannut odottaa niin niin pientä vauvaa. 

Se täydellisyys romuttui kuitenkin loputtoman pitkältä tuntuvaan odotukseen. Lasta ei päässyt katsomaan ollenkaan, että olisimme nähneet onko lapsi varmasti todellinen ja millaisessa paikassa hän asuu. Emme saaneet minkäänlaista videoyhteyttä lastenkotiin emmekä saaneet kuin muutaman valokuvan tuon koko vuoden aikana. 

Eli kyllä, olisimme halunneet hakea A:n heti kotiin pienenä vauvana ja säästää hänet kaikilta niiltä päiviltä, viikoilta, kuukausilta, jotka hän vietti lastenkodissa. 

5. Saimmeko valita lapsen sukupuolen?

Emme saaneet valita emmekä olisi edes halunneet joutua tekemään sellaista valintaa. 

6. Miltä tuntui saada lapsi ensimmäistä kertaa syliin? 

Ihanalta ja helpottuneelta. Samaan aikaan pelotti, osaanko olla adoptioäiti. Mietin paljon sitä, tulisiko kaikki menemään hyvin ja miten lapsi sopeutuu meidän perheeseen.

7. Millainen ensikohtaaminen oli? 

Odotimme lastenkodin vierastalossa minä, puolisoni, 3v. isosisko ja mieheni äiti. Luojan kiitos hän oli mukana, sillä kukaan meistä ei olisi arvannut, kuinka haastavia ensimmäiset päivät voisivat olla.

Lastenkoti oli kooltaan hyvin pieni laitos. Kun sitten vihdoin se nariseva ovi avautui, näimme pienen mekkoon puetun mustahiuksisen tyttäremme lastenkodin johtajan sylissä. A:lla oli vakava ilme ja oli tietenkin hämmentynyt koko tilanteesta. 

Johtaja istui tuolille ja sisko pääsi silittämään pikkusiskon hiuksia. Se tilanne oli samaan kaikkea kaikkea mahdollista: epäuskoa, rakkautta, surua ja onnea. Surua siitä, miksi meidän tytön täytyi odottaa 1,5v. ikäiseksi asti tätä hetkeä.

Sain A:n syliini ja siihen hän tarrautui. Jäätiin vierastaloon A:n kanssa kahdestaan tutustumaan ihan rauhassa useammaksi tunniksi, ettei olisi liikaa uusia ihmisiä ympärillä. Siinä me sängyllä istuskeltiin ja ihmeteltiin toisiamme.            

8. Miten meidän hakumatka onnistui?  

Mehän lähdettiin Intiaan ikäänkuin omin luvin. Kun oli vuosi kulunut lapsitiedosta, ei vain enää pystynyt elämään siinä epätietoisuudessa. 

Tuomioistuimen päätös oli tullut siinä vaiheessa, kun varasimme matkan eli tiesimme, että ollaan virallisesti A:n vanhemmat. Prosessi oli kuitenkin vielä kesken ja virallisesti olisi kuulunut odottaa se aika Suomessa, mutta me odotimme sen ajan Intiassa A:n kanssa. Se tuntui meistä oikealta. Hinnaksi tuli se, että meidän hakumatka piteni ja siitä tuli lopulta lähes kahden kuukauden pituinen. 

Myös meidän adoptiolupa oli menossa umpeen hakumatkan lopussa, mikä olisi ollut täysi katastrofi, mutta niin ei onneksi ehtinyt käydä. Adoptiojärjestö ei tykännyt hyvää siitä, että otimme tällaisen riskin. Synnyinmaa tuli monelta osin varsin tutuksi pitkäksi venyneen hakumatkan aikana ja osasimme kyllä myös nauttia niistä hetkistä. 

9. Millaista on olla adoptioäiti? 

Tämä on kysymyksistä vaikein, koska tähän liittyy niin valtava tunteiden kirjo. On etuoikeutettua tulla äidiksi lapselle, joka tuhansien kilometrien päässä odottaa lastenkodissa vanhempia ja viranomaiset päättävät, että juuri me ollaan sopivat vanhemmat tälle lapselle. Samalla siihen liittyy ihan valtava määrä paineita. 

Adoptiovanhemmuus suhteessa biovanhemmuuteen on kohdallani eronnut ainakin siinä, että olen tuntenut enemmän riittämättömyyden tunteita. On erilaista tulla äidiksi vastasyntyneelle kuin jo lähes leikki-ikäiselle lapselle. Kun lapsi on viettänyt ensimmäisen elinvuotensa lastenkodissa ja enemmänkin, on sillä paljon vaikutusta lapsen elämään vielä senkin jälkeen, kun lapsi on päässyt perheeseen. 

Äitinä yritän tehdä parhaani ja tuntuu hyvältä, kun A tulee halaamaan ja sanoo, että olet äiti maailman rakkain. 

10. Lähtisinkö vielä uudestaan adoptioprosessiin?                                        

En lähtisi enää toista kertaa. Yksi adoptioprosessi oli meidän perheelle sopiva ja riittävä. Vaikka prosessi etenikin nopeasti, oli se todella stressaavaa aikaa ja niin paljon epävarmuuksia täynnä. 

Kommentit

Suositut postaukset