Slideshow 2


Sairastuminen ei kuulunut lapsivuodeajan suunnitelmiini


Olen aina ollut äiti, joka rakastaa tehdä ja touhuta. Sitten yhtenä tammikuisena päivänä meidän B:n ollessa 2,5 kuukauden ikäinen sairastuin äkillisesti ennalta arvaamatta. 

Jaloista katosi hetkessä kaikki lihasvoimat enkä pystynyt kävelemään. En pystynyt muuta kuin makaamaan ja silmiä oli vaikea pitää auki. Jäytävä särky säteili ympäri kehoa. 

Sairaalasängyssä ikävä vauvan luokse 

Sinnittelin jonkin aikaa huonossa voinnissa kotona. Päädyin kuitenkin lopulta päivystykseen. Neurologi oli sitä mieltä, että jäisin osastolle yöksi ja tutkimuksia jatkettaisiin seuraavana päivänä. Pyysin pääseväni yöksi kotiin vauvan luokse, vaikka olin ihan järkyttävässä kunnossa.

Siinä sairasvuoteella pyysin sitäkin mahdollisuutta, että saisin vauvan luokseni osastolle. Muistan lääkärin hämmentyneen kysymyksestäni niin paljon, ettei hän osannut vastata ensin mitään. 

Samalla tajusin itsekin, ettei vauvan ottaminen neurologiselle osastolle voi olla mitenkään mahdollista. Kuka vauvaa siellä hoitaisi, kun itse olin siinä voinnissa? Olin ollut niin totaalisessa vauvakuplassa meidän pienen kanssa, että tuntui kamalalta olla erossa yö vauvasta. 

Isompien sisarusten huoli 

Vaikeaa oli myös se, kun ei voinut kertoa isommille lapsille selkeästi, mikä äidillä on. Olisinpa voinut sanoa heille, että äiti nyt muutaman päivän huilii ja on taas sitten voimissaan. He molemmat vuorotellen tulivat huolissaan viereeni silittelemään äitiä, joka oli maailman väsyneintä ja hiljaisinta seuraa. 

Tuntui vaikealta hyväksyä se, että oli niin kipeä,  ettei voinut hoitaa äitinä omaa vauvaa. Miten kehoni oli voinut pettää näin pahasti, kun synnytyskin meni niin hyvin? Kaikki mahdolliset hetket halusin tietenkin olla B:n vieressä. Tämä kuvan heki on yksi niistä.



Suru siitä, etten pystynyt hoitamaan vauvaa

Puolisoni hoiti meidän vauvaa niin paljon kuin pystyi ja otti erityisesti öistä kopin. Isovanhemmat olivat myös vuoroviikoin auttamassa. Ei haluttu kuitenkaan liiaksi kuormittaa heitäkään ja siksi palkattiin myös hoitaja meille tiettyinä päivinä. Ystävänikin kävi meillä yön yli auttamassa, kun puoliso oli työmatkalla. Kuinka ihania ihmisiä meidän ympärillä olikaan!

Samaan aikaan olin kiitollinen ihan jokaiselle heistä, jotka olivat auttamassa, mutta samalla tunsin ihan valtavaa surua siitä, ettemme voineet jatkaa sitä samaa arkea B:n kanssa, kuten oli ennen sairastumistakin ollut:

"Herätä aamulla siihen, kun pieni tuhisee siinä vieressä, lähteä aamutoimien jälkeen reippaalle vaunulenkille ja käydä lenkin päätteeksi kaupassa tai mennä äitiystävien kanssa kahvittelemaan."

Moni vanhempi pystyy jakamaan sen kokemuksen, kun sairastuu itse vaikka kovaan flunssaan tai vatsatautiin ja siinä sänkykuntoisena yrittää hoitaa perheen pienimmät.  Kun näitä päiviä on kulunut muutama ja vointi alkaa helpottaa, voi vain huokaista. 

Tunsin menettäväni arvokkaita vauva-ajan viikkoja 

Tämä olikin täysin erilaista kuin flunssasta toipuminen. Nyt ei ollutkaan kyse mistään muutamasta päivästä. Se tuntui epäreilulta ja pelottavaltakin. Niin monta arvokasta viikkoa vauvan kanssa meni siihen, että itse makaan poissa pelistä. 

Luulin miettineeni raskausaikana kaikkia mahdollisia skenaarioita, joita voisi vauvavuoden aikana tapahtua, mutta tämä (kuten koronavuosikaan) ei kuulunut siihen.




Kommentit

Suositut tekstit